Tuula Uusi-Hallilan juhlapuhe Oulun talvipäivillä

ÄOL:n entinen puheenjohtaja, lehtori Tuula Uusi-Hallila piti Oulun talvipäivillä 21.1.2023 juhlapuheen ja avasi ÄOL 75 vuotta -juhlavuoden.

Hyvät suomen kielen ja kirjallisuuden ystävät, arvoisa talvipäivien väki!

Kerron tänään kolme tarinaa, jotka ovat kantaneet minua ammatissani pitkälle.

Ensimmäisessä muistossani olen menossa lehtori Tauno Lähteenkorvan kanssa pimeänä talviaamuna Äidinkielen opettajain liiton talvipäiville Tornioon. On tammikuu 1989. Väsyttää. Harmittaa lähteä. Vähän pelottaakin ajaa lumisella ja liukkaalla talvikelillä. Työviikko Kastellin lukiossa on takana, ja viikonlopun olisi voinut käyttää toisinkin. Minä olen kuski, Tauno istuu vieressäni. Tauno on Oulun normaalikoulun opettaja, yliopettaja. Ei ole montakaan vuotta siitä, kun hän on ohjannut opetusharjoitteluani.

Tauno ottaa esiin postilaatikosta sieppaamansa Kaleva-lehden ja alkaa lukea sitä minulle ääneen sen verran kuin pimeässä autossa katuvalojen varassa on mahdollista. Hän etsii kiinnostavia uutisia, ja kestää monta kilometriä, ennen kuin tajuan, että hän keksii uutisia omasta päästään. Tauno oli lukevinaan esimerkiksi, että Tornion talvipäiville on tulossa oululaisia opettajia ja että heille toivotetaan turvallista matkaa. Eräässäkin autossa kuljettajana on nuori naisopettaja, jota kehotetaan ajamaan hyvin varovasti. – Autooni asettui väsymyksen ja ärtyisyyden tilalle ilo. Tunnelma muuttui rennoksi ja lämpimäksi. Tuli merkityksellinen olo, tunne siitä, että tämä on tärkeä matka. Olin hyvässä seurassa.

Toinen tarina on vähän kauempaa, opiskeluajoiltani, suomen kielen ja kirjallisuuden laitoksen kirjastosta Snellmaniasta. Humanistinen tiedekunta oli silloin tässä lähellä, entisen Åströmin nahkatehtaan tiloissa. Kirjasto oli neljännessä kerroksessa, iso, ja ainakin suomen kielen laitoksen puolelta ikkunaton tila. Kirjoja oli paljon, lattia narisi ja joskus katto vuoti. Olennaista oli kirjaston rauha. Se oli hiljaisuuden tyyssija, jossa leijui kodikas ja silti akateeminen, älyllinen henki. Kun tuli kirjastoon, tunsi olevansa turvassa. Kirjastossa piti olla hiljaa. Siitä piti huolta tiukkaotteinen kirjastonhoitaja.

Kolmas tarinani on viron kielen tunnilta. Jokainen lehtori Mart Mägerin harjoituksissa ollut muistaa opettajansa jatkuvan keskeytyksen: ”Ot tot tot.” Sen kuuli, jos sattui ääntämään huolimattomasti vironkielistä tekstiä tai teki virheen suomentaessaan. ”Ot tot tot!” ja samalla sormi nousi pystyyn.  Se oli tiukka ja samalla lempeä keskeytys, kun opettajan piti korjata oppilaan työtä. Se kertoi siitä, että opettaja välittää, hän vaatii, ei ole samantekevää, tehdäänkö asiat tarkasti vai vähän sinnepäin. Se kertoi myös opettajan ammattiylpeydestä.

Sain tukevan pohjan työlleni Oulusta yliopistosta. Sekä ainelaitoksista että harjoittelukoulusta saamamme oppi on kantanut pitkälle – täydennyskoulutuksesta on vastannut lähinnä muuan Äidinkielen opettajain liitto.

Mitä siis opimme? Tauno Lähteenkorva, taitava ja 1980-luvun lopussa jo erittäin kokenut pedagogi, halusi uhrata viikonloppunsa ja lähteä ÄOL:n talvipäiville. Hän tiesi, että tämä ammatti edellyttää jatkuvaa tietojen ja taitojen päivittämistä. Hän tiesi, että kannattaa istahtaa nuoren opettajan autoon sepittämään valeuutisia, koska nuoria opettajia pitää kannustaa. Heille pitää antaa malleja. Tässä Tornion talvipäiväretkessä olennaista oli kuitenkin kokemus yhteisöllisyydestä ja siitä, että luodaan mukava, motivoiva ilmapiiri. Omassa opetustyössäni kyselen jatkuvasti, nykyään yhä useammin, itseltäni, miten motivoin lukiolaiseni äidinkielen ja kirjallisuuden opiskeluun. Kilpailevia, nopean palkinnon tarjoavia houkutuksia on puhelin pullollaan. Olen opettanut 36 vuotta. Viime vuosina työ on muuttunut paljon, paljon vaativammaksi. Eipä tullut aikoinaan esimerkiksi mieleen, että joskus pitää miettiä sitäkin, miten erotan tekoälyn ja oman opiskelijani kirjoittaman tekstin toisistaan.

Motivaatio on tärkeää. Kun nuorilta kysellään, mikä auttaa heitä jaksamaan ja mikä innostaa opiskelemaan, yksi toistuva asia on se, että opettaja on innostunut asiastaan. Joku on intohimoinen lukija ja kertoo oppilailleen viimeisistä lukuelämyksistään. Toinen seuraa yhteiskunnallisia asioita ja löytää ajankohtaisia mediatekstejä analysoitavaksi tunnilla. Kolmas on kiinnostunut vuorovaikutuksesta ja osaa kehittää jatkuvasti uusia harjoituksia. Innostus välittyy ja tarttuu, mutta opettajan täytyy pitää yllä omaa kiinnostustaan.

Innostunut opettaja on hyväntuulinen, joustava, luova. Luokkaan astuessaan hän aistii mahdollisen väsymyksen ja kohtaa sen. Hän on se, joka näkee vaivaa ja sepittää vaikka harmittomia valeuutisia toisen iloksi, kun ymmärtää, että nyt pitää tunnelmaa nostattaa. Ei tämä tietenkään aina onnistu, ja opettajakin saa olla väsynyt – aika usein onkin.

Mennään kirjastoon. Miksi opiskeluaikojen kirjastokokemus saa omassa ajassamme uuden tulkinnan? Sanoin, että kirjastossa leijaili kodikas mutta silti akateeminen henki. Miten luoda myös luokkatilanteeseen lämmin ilmapiiri kuitenkin niin, että opetussuunnitelman sata ja yksi tavoitetta ovat opettajan mielessä? Vaativan yhtälön toteuttaminen vaatii rauhaa ja pysyviä rakenteita. Jättikokoisissa kouluissa, avoimissa oppimistiloissa ja inkluusioon uskovassa järjestelmässä ei rauhaa synny. Ainakin tarvitaan valtavia resursseja, ja niitä ei nyt kerta kaikkiaan ole. Omassa luokkahuoneessani on sentään ovi, jonka voin sulkea perässäni tunnin alussa. Monissa kouluissa ei näitä ovia ole, kun ei ole seiniäkään.

On äärimmäisen tärkeää luoda ympärilleen rauhaa. Näyttelijä Antti Litjan muistokirjoitus viime kesän Helsingin Sanomissa oli otsikoitu: ”Tekemisen rauha ja elämänviisaus olivat Antti Litjan työn tunnusmerkkejä.” Oululaislähtöinen Martti Suosalo puolestaan kertoo Johanna Venhon erinomaisessa henkilökuvassa Martti Suosalon tähänastinen elämä eräästä esityksestä: ”Ei minulla ollut hätää, kun vastanäyttelijä oli Ritva Valkama. Esitimme pariskuntaa. Kun Ritva Valkaman kanssa oli näyttämöllä, ei yhtäkkiä ollut kiirettä mihinkään. Hän oli kerta kaikkiaan niin valovoimainen henkilö ja niin rauhassa ja omillaan lavalla, että turvan tunne välittyi katsojiin ja minuun. Tajusin, että kaikki katsoivat meitä tismalleen niin kauan kuin olimme siinä.”

Näyttelijöiden tavoin meidän on pyrittävä välittämään oppilaille turvan tunnetta, välähdyksiä jostakin arjen kokemusta suuremmasta, syvemmästä oivalluksesta, joka antaa näköalaa johonkin toiseen todellisuuteen, valoa pimeyteen, toivoa toivottomuuteen, rauhan ja turvan kokemusta niille, jotka tulevat luokkaamme vaikkapa vaikean perhetilanteen keskeltä, näinä aikoina jopa sodan kauhujen keskeltä. ”Opettaja, joka vie nuorelta toivon, on pahan asialla”, sanoi edesmennyt kollegani Kirsti Mäkinen. Olen jyrkästi samaa mieltä.

Ja sitten vielä viron kielen tunnille. Ot tot tot. Opettajan pitää lempeästi, syyllistämättä ja loukkaamatta korjata oppilaan virheet. Pitää vaatia työn tekemistä. Jos lapsi ei ole oppinut sitä alaluokilla, yläkoulun opettaja on vaikean tehtävän edessä. Jos nuori ei ole oppinut tekemään töitä koko peruskoulussa, seuraavalla asteella on vielä suurempi kynnys ylitettävänä. Koronan jälkeen työn tekemisen kulttuuri on entistä useammalta nuorelta hukassa.

Toiminta ÄOL:ssä on auttanut ainakin minua pitämään yllä iloa, turvan tunnetta ja myös vaatimustasoa. ÄOL:n hallitus ja erilaiset työryhmät sekä paikallisyhdistyksen toiminta ovat pitäneet yllä motivaatiota, joka sitten toivottavasti on ainakin joskus siirtynyt luokkahuoneeseen innostuksena. Mikään sosiaalisen median sovellus tai etäyhteys ei korvaa sitä, että voi kasvokkain pohtia asioita toisen opettajan kanssa.

Hyvät työtoverit!

Aivan tavallinen riittää, vaikka nykyään tuntuu, että juuri mikään ei ole tavallista, vaan ihanteeksi on tullut etsiä koko ajan jotain erityistä. Oppilaamme eivät halua, että olemme heidän kavereitaan, he eivät halua, että jaamme heidän kanssaan sosiaalisen median uusimmat sovellukset, eivätkä he halua, että oppimisympäristö on kuin huvipuisto, jossa kaiken aikaa kokeillaan, miten tässä mahtaa käydä. Ei, äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille pitää saada tulla rauhalliseen tilaan, turvallisin odotuksin, kohtaamaan aikuinen, sivistymään ja löytämään elämäänsä tukevia kiinnekohtia.

Muistan Pohjois-Pohjanmaan äidinkielen opettajien yhdistystä lämpimästi opettajanurani alkuajoilta, kun sain tutustua itseäni viisaampiin ja kokeneempiin kollegoihin. Tänään kiitän samaa yhdistystä näiden talvipäivien järjestelyistä.

Onnittelen 75-vuotiasta Äidinkielen opettajain liittoa. Kiitän niitä satoja ihmisiä, jotka ovat aktiivisesti osallistuneet järjestötyöhön ja luoneet yhteistä tarinaamme. Iso osa heistä on jo kiitostemme ulottumattomissa. Onneksi riittää yhä ahkeria uurastajia, jotka jaksavat voimiaan ja aikaansa säästämättä paitsi luoda myös koota liittomme tarinoita vaikkapa historiikiksi asti.

Ot tot tot, ystävät, iloa ja rauhaa!