Ilo puhua

"Mitä me niitä huonoja oppilaita hyysätään? Onhan se tietysti hellyttävää, että otetaan huostaan pari heikkoa oppilasta, mutta..." , innostui Elisabet Rehn leikkimielisessä väittelyn suomenmestaruuskisojen finaalissa vuonna 1989.
Äidinkielen opettajain liitto järjesti väittelyn SM-kilpailuja usean vuoden ajan Lappeenrannan kesäpäivillä 1980- ja 1990-luvun molemmin puolin. Elokuisessa Järvenpään foorumissa yleisö sai nauttia väittelykisojen parhaista paloista tehdystä videokoosteesta, joka tarjosi monta herkkupalaa takavuosilta: Kimmo Sasi ja Ilkka Taipale kinasivat materian merkityksestä onnellisuuden tavoittelussa, Sinikka Mönkäre ja Elisabet Rehn puliukkojen palveluista ja Pirjo Hiidenmaa ja Pekka Sauri kielen ruumiillisuudesta.
Katsomossa monella heräsi kysymys, eikö väittelyperinne olisi henkiin herättämisen arvoinen tapahtuma. Ulkotiloissa, toreilla ja turuilla kansan parissa järjestettynä kilpailu saattaisi hyvinkin toimia.

Väittelykilpailun askelmerkeissä kulkee eduskunnan satavuotisjuhlan kunniaksi tänä syksynä järjestettävä Nuoren ääni -puhekilpailu. 16–19-vuotiaille nuorille tarkoitetussa kisassa haetaan puhujaa, joka taitaa vaikuttavan puheenvuoron keinot ja on ilmaisultaan persoonallinen reettori. Aiheetkin liittyvät puhumiseen: kielellä vaikuttamiseen ja puhetaidon merkitykseen. Yksi puhekilpailun aiheista kysyy: Miten puhujaksi opitaan?
Siis miten? Mitä se puhuminen on? Paitsi valmistellun puheen tai puheenvuoron pitämistä se on keskustelemista, neuvottelemista ja väittelemistä – taitoja, joita taatusti tarvitaan opiskeluissa ja työelämässä. Kokemus ja koulutus ovat avainsanat puhumisen taitojen kehittymisessä. Harjoitteluun tarvitaan mielekkäitä puhetilanteita, ohjausta ja kannustavaa palautetta. Mutta tarvitaan myös puhumisen taitojen arvostamista, ei vain koulussa vaan myös julkisessa keskustelussa. Tässä kovin kirjallisessa kulttuurissamme tahdomme unohtaa välittömän puheen merkityksen. Kirjoittamisen taitoa kyllä ihastellaan, mutta harvemmin tulee todettua, että "siinäpä vasta hyvä puhuja".
Puhekulttuurin heikohko arvostus näkyy valitettavasti myös opettajien koulutuksessa. Uusin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan kelpoisuuden määrittelevä asetus ei sisällä puhe-opin tutkintoa, eivätkä näin ollen kaikki yliopistot ole sisällyttäneet sitä opintoihin. Puheopin opiskelu on opiskelijan vapaaehtoisuuden varassa.
Koulumaailmassa puhumisen opiskelu on onneksi saanut tuekseen oivallista materiaalia, mainittakoon esimerkiksi PUHVI-koe, joka uudistuneena ottaa entistä enemmän huomioon puhumisen monimuotoisuuden. PUHVIn soisi laajentuvan myös ammatillisen äidinkielen opetukseen, jossa yhtenä tavoitteena on hyvinkin hektisen työkulttuurin puhetilanteista selviäminen. Puhetaitojen arvostus näkyisi myös siinä, että PUHVIn suorittaminen toisi lisäpisteitä jatko-opintoihin pyrittäessä.

Aurinkoisia alkusyksyn päiviä!
Elise Tarkoma